Winnan
kanssa ollaan menty sekä eteen- että taaksepäin. Jonkinlaista
esiteini-ikää on havaittavissa, sillä yhtenä päivänä W vain päätti että häntä
ei kiinnosta ohjaajan kanssa tehdä ulkona oikeastaan yhtään mitään. Samoja
itsenäisyyden elkeitä oli havaittavissa jo pentuna kun Winna muutaman viikon jälkeen
asettui taloksi. Maailman tutkimiseen ei mitään ohjaajan höpötyksiä tarvita!
Valitettavasti minä en ole asiasta ihan samaa mieltä, joten nyt ollaan palattu
tottistelussa roimasti taaksepäin ja keskitytty siihen, että yhdessä tekeminen
on ihanaa ja innostavaa, ja vastaavasti epämääräinen haahuilu on kiellettyä. Haahuilun
kanssa samaan kategoriaan kuuluu myös korvattomuus, eli kun ohjaaja pyytää
jotakin niin sitä totellaan. Yksi voittamattoman pikkukoiran supervoimista kun
on, että 'tänne'-käskyä voi totella silloin kun huvittaa. Sopivasti täällä
maalla voi koira olla vain pitkässä narussa, jolloin minun tehtäväkseni jää
sitten osoittaa niitä suuria tunteita niin hyvässä kuin pahassa. Tämä uhmakausi
on saattanut ohjaajan epätoivon partaalle, mutta vielä elän toivossa että tämä
on vain yksi este matkalla toimivaksi koirakoksi.
Sitten
iloisempiin asioihin. Viikonloppuna olin SPL Ylä-Savon järjestämässä
tottiskoulutuksessa Riikka Veikkasen opissa. Peräkärryn boksissa oman vuoronsa
odottamisen jälkeen kuoriutui Winnasta taas sellainen iloinen ja energinen
koira josta tykkään. Tekemisen meininkiä tietysti oli vähän jokaiseen suuntaan
ja intoa riitti, mutta osansa siitä sai myös ohjaaja ja minusta on
miellyttävämpi ohjata valmista dynamiittipötköä kun yrittää potkia kuolleeseen
hevoseen vauhtia. Saatiin paljon ohjeita, miten energiaa saadaan hallittua vähän
parempaan käyttöön ja koira keskittymään paremmin ohjaajaan. Myös seuraamisen
kehittämiseen saatiin vinkkejä. Kaiken kaikkiaan oli todella mielenkiintoinen
viikonloppu ja oli mukava kuulla, miten joku näki meidän toiminnassakin
potentiaalia. Itselleni uskoa koko koirankoulutukseen toi vauhti Vinkun kanssa yhdessä tekeminen. Enää
pitäisi saada tuo vauhti taas esille ihan normaalissa arjessakin että
päästäisiin oikeasti tekemään jotakin.